Oma tieni on usein haastanut minua korkeaan standardiin sille, kuinka tarkasti haluan työtä ihmisten kanssa tehdä.
Tasapainoteltavaa riittää siinä että opin näkemään mikä arjessa riittää omien resurssien puutteissa, ja milloin on aika todella haastaa rakenteita.
Nuorisotyön opinnoissa olen oppinut, että herkkyys ja voima voivat tukea toisiaan. Olen saanut harjoitella ryhmien vetämistä, suunnitella leirejä ja oppia luomaan tiloja, joissa ihmiset voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja nähdä itsensä rehellisesti. Olen saanut kehuja siitä kuinka itsestäänselvää minulle on kuuntelevasti ja avoimesti lapsiin ja nuoriin suhtautuminen.
Keskeistä tuva-toiminnassa (tutkintokoulutukseen valmentava koulutus, vrt. entinen kymppiluokka) on yksilöllisyys opiskelijan tarpeiden tarkka tunteminen - miten motivoida ja rohkaista ja haastaa opiskelijaa sopivasti.
Miten asettaa selkeitä ja turvallisia rajoja - ja toisaalta suhtautua myötätuntoisesti silloin kun opiskelija ei esim. haluaisi tulla päivisin kouluun? Toisinaan olen kokenut hyödylliseksi peilata opiskelijalle “näytät minusta olevan turhautunut” tai kysyä tuntuuko tältä, jotta opiskelija itse tunnistaa omat tunteensa. Olen saanut näihin rohkaisevia responsseja.
Olen oppinut lisää passiivisten opiskelijoiden haastamisesta ja siitä kuinka jotkut opiskelijat kaipaavat selkeästi työrauhaa enemmän ja saavat itsenäisesti aikaan, ja toisia on tärkeää töniä vahvemmin ja jatkuvammin eteenpäin. Myös haastaminen ottamaan aloitteita ja itsenäisesti hakemaan työssäoppimispaikkaa on ollut tärkeää.