sosiaaliala

Nuorten itsenäisyyden paradoksi

Kulttuurissamme puhutaan paljon siitä, miten nuorista pitäisi kasvaa itsenäisiä, rajojaan tuntevia ja omillaan pärjäviä aikuisia. Korostamme rajojen merkitystä, itsenäisyyttä ja erillisyyttä, ikään kuin nämä ominaisuudet syntyisivät tyhjiössä – kuin ne olisi mahdollista omaksua pelkästään käskystä.

Kärjistän vähän - välillä tuntuu että samaan aikaan koulut ja nuorisotyö näyttävät tekevän kaikkensa, jotta nuorten oma harkinta ja arviointikyky jätetään täysin käyttämättä. Koen että tämä on kulttuurin ytimessä oleva paradoksi, ja on korkea aika, että kyseenalaistamme sen.

Nuorten kokemusten väheksyntä

Kenelle tahansa kasvatustiedettä lukeneelle on kai itsestäänselvää tämä: Nuoret eivät ole tyhjiä tauluja, joita pitää jatkuvasti ohjailla ja opettaa. Heillä on oma tahto, oma kokemuspohja ja omat mielipiteensä siitä, mikä heille on hyväksi.

Silti tuntuu että luutuneissa käytännöissä usein kuullaan edelleen päinvastainen viesti: “Älä luota omaan arvioosi, me tiedämme paremmin.” Tällainen viesti kasvattaa passiivisia yksilöitä, jotka eivät opi luottamaan omaan arviointikykyynsä.

Esimerkki nuorisotyön opinnnoista: porukoiden sekoittaminen ryhmäharjoituksissa estää klikkiytymistä ja voi edistää ryhmädynamiikkaa.

Oletus, että sosiaalinen paine on aina hyväksi, on vähintään kyseenalainen.

Introvertit nuoret voivat tarvita turvallista, pientä kaveripiiriään, ja sen purkaminen voi aiheuttaa stressiä ja vieraantumista. On tärkeää kysyä, mikä on kullekin nuorelle aidosti hyväksi juuri nyt.

Auktoriteettien rooli

Länsimainen kasvatuskulttuuri korostaa itsenäisyyttä ja erillisyyttä, mutta samaan aikaan nuoria kasvatetaan aliarvioimaan omaa mielipidettään ja kokemustaan. Missä vaiheessa rajojen ja erillisyyden pitäisi kehittyä, jos omalle tahdolle ei anneta tilaa? Kuinka itsenäisyyttä voi syntyä, jos jokaista ajatusta täytyy aina peilata auktoriteettiin?

Herkän introvertin näkökulmasta viesti käytännössä on kuitenkin: “Ei ole väliä, miten arvioit omaa kokemustasi. Me tiedämme paremmin.” Tällä tavoin kasvatamme nuoria, jotka eivät koskaan opi arvostamaan omaa harkintaansa tai tunnistamaan tarpeitaan.

Dialogin merkitys

Se, mitä nuorisotyö todella kaipaa, on dialogia. Ei ylhäältä annettua näennäistä kuuntelua, jossa vastaukset ovat jo valmiiksi päätettyjä, vaan aitoa, rehellistä keskustelua. Meidän täytyy uskaltaa kysyä: Mitä nuoret oikeasti tarvitsevat juuri nyt? Vielä tärkeämpää on uskaltaa kuunnella – jopa silloin, kun vastaukset haastavat ennakkokäsityksemme.

Nuorisotyöntekijän rooli aitona ja haavoittuvaisena ihmisenä voi luoda tilaa luottamukselle ja aidolle vuorovaikutukselle. Kun nuoret kokevat tulevansa nähdyiksi kokonaisina ihmisinä, he uskaltavat tuoda itsensä ryhmään kaikkine tunteineen ja kokemuksineen. Tämä haastaa perinteisen suomalaisen pidättyväisyyden ja tarjoaa mahdollisuuden syvempään yhteyteen.

Kulttuurinen Muutos

Länsimaisen kulttuurin ristiriidat näkyvät selkeästi. Toisaalta korostamme itsenäisyyttä ja rajoja, mutta toisaalta vahvistamme toimintamalleja, joissa nuorten omaa tahtoa ja arviointikykyä ei arvosteta. Tämän muutoksen ensiaskeleet ovat yksinkertaisia: kuuntele nuoria ja anna heille tilaa kasvaa omassa tahdissaan. Tällä tavoin voimme rakentaa kulttuurin, joka tukee nuoria kasvamaan ei vain itsenäisiksi, vaan kokonaisiksi ihmisiksi.

Ja minä kuuntelin, koska en ollut vielä löytänyt omaa ääntäni
Joten kuulin vain sen mökän, jota
ihmiset pitävät, kun eivät tiedä mistään mitään
Mutta sitä en tiennyt vielä

Kasvoin sisään kenkiin, joiden sanottiin olevan minulle sopivat
Kengissä, joita ei oltu tehty juoksemaan ylös sitä mäkeä
Ja minun täytyy juosta sitä ylös
Minun täytyy juosta sitä mäkeä, minä juoksen, juoksen, juoksen, juoksen, juoksen

- Fiona Apple: Fetch the Bolt Cutters

Tämä teksti on reflektiopäiväkirjanomaista pohdintaa, jonka tavoitteena on alkaa hahmotella tavoitetta omalle kasvulleni inhimillisyyden ammattilaiseksi. Ihmiset tarvitsevat kasvuympäristöikseen sisäisen kasvun kulttuureja ja yhteisöjä.

Kontekstia: Olen tässä kohtaa matkaani opiskellut sosiaalityötä, nuorisotyötä, kasvatustiedettä ja hankkinut opettajan sekä tunnetaito- ja kehotietoisuusvalmentajan pätevyyden. Taustalla ovat myös ihmiskeskeisen teknologian maisteriopinnot, joita voi kuvailla vaikkapa sellaisilla sanoilla kuin kognitiivinen psykologia ja palvelumuotoilu.

Näiden kanssa rinnakkain olen tehnyt työtä oman sisäisen maailmani kanssa - ensin terapiassa, sitten Diamond Approach -viitekehyksessä, joka antaa työkalut siihen, miten ihminen voi päästä käsiksi omiin henkilökohtaisiin läsnäolon resursseihinsa.

Taustaa sosiaalialan ja koulutusjärjestelmän haasteista

Sosiaalialan ja koulutusjärjestelmän ammattilaiset eivät voi tukea asiakasta, oli se sitten koululaitoksessa tai vaikkapa päiväkodissa, määräänsä enempää. Siksi pyrin herättelemään kysymystä siitä, minkälaisia kasvualustoja haluamme tulevaisuudessa rakentaa. Konkretia lisääntyy tulevissa kirjeissä.

Resursseja, joihin näen kosketuksen olevan läpi järjestelmän aika heikkoa, ovat mm. seuraavat:

• sisäinen tuki,
• myötätunto,
• uteliaisuus ja luovuus,
• sisäinen voima,
• luottamus,
• ja mielen selkeys.

Näitä inhimillisen läsnäolon perusominaisuuksien taustaa vasten koulutusjärjestelmä ja sosiaaliala ovat vielä lapsen kengissä, ja etsin vastauksia siihen, miten inhimillisen kasvun näkökulmasta kriittisen tärkeitä työkaluja voitaisiin tuoda käyttöön.

Ilman kosketuksen ihmisen todellisiin kapasiteetteihin laajenemista en usko, että pääsemme yksilöinä tai yhteiskuntina eteenpäin kaikenelle tahansa ilmeisistä yhteiskunnan ja ihmisyyden kriiseistä. Näitä laatuja tai resursseja käytännöllisellä tavalla esittelee esim. Almaasin Spacecruiser Inquiry -teos.

Tämän tekstin tavoitteena ei ole niinkään ammentaa mistään tietystä lähteestä kuin enemmänkin luoda pohjakontekstia isommalle keskustelulle ja aavistella minkä laatuisten kulttuurillisten virtausten ääniä olisi tärkeää vahvistaa valtavirran sosiaalityö-narratiivissa. Siten myös tekstin kohderyhmä jää vielä laveaksi ja tarkoituksella haastan lukijaa kysymään kysymyksiä tekstin äärellä - ja, pliis, lähettämään niitä myös minulle.

Käytännöllisemmällä tasolla tämä on välitilinpäätös. Kuvailen sitä, kuinka vuoden nuorisotyön opintojen jälkeen minulle alkaa hahmottua minkälaatuisia haasteet sosiaali- ja koulutusalalla ovat. Esitän myös alustavia ajatuksia siitä, minkälaista uudistusta sosiaalijärjestelmässä tarvittaisiin, jotta ihmiset voisivat herätä eloon ja koulut oikeasti toteuttamaan sitä missiota, jota varten ne ovat syntyneet.

Herkkyys työelämässä: oppitunnit burnoutista

Herkkyys on ollut osa kokemusta minuudestani niin kauan kuin muistan. Kymmenisen vuotta sitten aihe tuli kenttääni sanana “erityisherkkä”. Se jollain tavalla auttoi saamaan yhteyttä tähän ominaisuuteen. Sen merkitys on vasta viime aikoina alkanut todella laskeutua tietoisuuteeni.

Työpaikka joitain vuosia sitten oli minulle käännekohta. Siellä opin, kuinka vieras ilmiö herkkyys voi olla monille. Minut leimattiin “liian herkäksi”, vaikka todellinen ongelma oli organisaation rakenteissa ja johtamiskulttuurissa. Burnout oli raskas kokemus, mutta se pakotti minut katsomaan omaa herkkyyttäni syvemmin. Ymmärsin, että herkkyyteni on tarkkanäköisyyttä, ei heikkoutta.

Samalla kokemukseni on opettanut minulle, kuinka tärkeää on luoda turvallisia tiloja muille herkille ihmisille, jotka usein saavat turpaansa yhteiskunnan kovuuden keskellä. Herkkyys on kapasiteetti nähdä tarkasti ja syvästi, ei vain reagoida.

Omakohtaisen ymmärryksen ja kontaktin puutteen nuorten elämästä takia lähdin opettajaopintojen ja ylläolevan työpaikkakokemuksen jälkeen nuorisotyöhön. Halusin oppia konkreettisella tavalla, miten nuoret kokevat elämän.

Olen ylpeä siitä, että olen tehnyt jotain, mikä on totta. On ollut upeaa olla nuorisotyön opintojen aikuisryhmässä jossa ihmiset haluavat tulla paikalle rehellisesti omista lähtökohdistaan käsin ja suostuvat tulemaan haastetuksi myös olemaan haavoittuvaisia. Koen että olen päässyt oman todellisen kasvuni kanssa eteenpäin.

Taustaa: Mitä olen oppinut tuva-toiminnassa

Nuorisotyön opinnoissa olen oppinut, että herkkyys ja voima voivat tukea toisiaan. Olen saanut harjoitella ryhmien vetämistä, suunnitella leirejä ja oppia luomaan tiloja, joissa ihmiset voivat tuntea olonsa turvalliseksi ja nähdä itsensä rehellisesti. Olen saanut kehuja siitä kuinka itsestäänselvää minulle on kuuntelevasti ja avoimesti lapsiin ja nuoriin suhtautuminen.

Keskeistä tuva-toiminnassa (tutkintokoulutukseen valmentava koulutus, vrt. entinen kymppiluokka) on yksilöllisyys opiskelijan tarpeiden tarkka tunteminen - miten motivoida ja rohkaista ja haastaa opiskelijaa sopivasti.

Miten asettaa selkeitä ja turvallisia rajoja - ja toisaalta suhtautua myötätuntoisesti silloin kun opiskelija ei esim. haluaisi tulla päivisin kouluun? Toisinaan olen kokenut hyödylliseksi peilata opiskelijalle “näytät minusta olevan turhautunut” tai kysyä tuntuuko tältä, jotta opiskelija itse tunnistaa omat tunteensa. Olen saanut näihin rohkaisevia responsseja.

Olen oppinut lisää passiivisten opiskelijoiden haastamisesta ja siitä kuinka jotkut opiskelijat kaipaavat selkeästi työrauhaa enemmän ja saavat itsenäisesti aikaan, ja toisia on tärkeää töniä vahvemmin ja jatkuvammin eteenpäin. Myös haastaminen ottamaan aloitteita ja itsenäisesti hakemaan työssäoppimispaikkaa on ollut tärkeää.

Miten herkkyys ja tarkkuus minussa haluavat haastaa järjestelmää?

Sä olet herkkä jätkä sä et itse huomaa, että ristiriita, se on raakaa juomaa -Zen Café

Välillä saan myös palautetta siitä, että mua pidetään vaativana itseäni kohtaan. Aavistelen, että “vaativuudella” ja herkkyydellä on tekemistä toistensa kanssa. Kun näkee paljon sellaista mitä muut eivät ilmeisestä näe tai jolle ovat sulkeneet silmänsä, hahmottaa eri tavalla muutosten kiireellisyyden.

Sosiaalialan harjoitteluissa herkkyys on näkynyt niin, että koen toisaalta myötätuntoa sekä järjestelmässä olevia työntekijöitä että opiskelijoita kohtaan. Molemmat näyttävät silmissäni voimattomilta rakenteiden edessä. Jäljelle muutettavaksi ei jää kuin oma itse.

Tämä teksti on kuitenkin se paikka, jossa annan itselleni luvan mutustella kunnolla ja projisoida ongelmia myös itseni ulkopuolelle. Nykyisistä haasteista on sanottava asioita, jotta haasteisiin voi tarttua. Jotta suunnan voi asettaa, on sallittava ehkä joistain idealistiseltakin tuntuvaa kritiikkiä.

Koen että helposti opettajista tulee koulutusjärjestelmässä vähän päihinsä eksyneitä näyttelijöitä ja systeeminpyörittäjiä. Varsinaisen oppimisen ja varsinkin kasvun tukeminen ihmisenä jää käytännössä toissijaiseksi, toiveajatteluksi. Järjestelmässä olevat ihmiset näyttävät olevan tähän niin tottuneita että sitä ei ihan osata edes kyseenalaistaa. En syytä tästä opettajia - järjestelmä vain luo ihmisiä tarvitsemiinsa rooleihin.

Se miten kehollisesti olla läsnä opettajana ja kokonaisvaltaisesti ihmisenä, on unohtunut koko kulttuurin tasolla. Nuoret ovat osin henkisesti poissa myös siksi, että opettajan pedagogine osaaminen ei riitä takaamaan sitä, että opettaja on oikeasti elossa ja läsnä ihmisenä. Nuorisotyön opiskelijoiden keskuudessa olen kokenut, että siitä on välillä hämmennystä, nähdäänkö itsensä piilottaminen ammatillisesti etuna.

Opettajat näyttävät siis vähän laitostuneen. Aavistelen suoraa linkkiä suurten ikäluokkien luomien järjestelmien toistamisen, ja suomalaisen mielenterveyskriisin välillä. Kokemuksessani amattilaiset näyttävät nukkuvan jonkinlaista ruususen unta.

Herkkyyden ja voiman tasapaino

Vaikka herkkyys-sana auttoi tunnistamaan jotain olennaista itsestäni, vasta viime vuosina olen todella alkanut ymmärtää, mitä herkkyys elämässäni tarkoittaa. Olen alkanut nähdä sen vahvuutena - toisinaan aika yksinäisenä sellaisena. En kuitenkaan heikkoutena.

Nuorisotyön opinnot ovat olleet merkittävä askel elämässäni. Ne ovat haastaneet minua katsomaan omaa herkkyyttäni ja kykyäni astua selkeyteen ja vahvuuteen.

Yliopistossa yli vuosikymmen sitten koin pedagogaa lukiessa jopa henkisenlaisen oivalluksen. Tarkoitan tällä, että kokemuspohjani kautta se mitä opetettiin vaikutti syvällä tavalla rehelliseltä, ei pelkästään älyllisesti arvioituna.

Kasvatustiede tai suomalaiset opettajat eivät usko onttoon behaviorismiin, ns. pavlovinkoiruuteen. Nousi ajatus, että ehkä akatemiassa on kriittisen tieteellisen arvioinnin lisäksi myös syvää rakkautta ihmisen kasvua kohtaan. Sosiaalinen konstruktivismi ja ilmiöpohjainen oppiminen kuvaa musta itse asiassa varsin tarkasti miten oppiminen voi terveellä tavalla tapahtua.

Käytännössä koulutustyötä tekevillä ihmisillä ei kuitenkaan näytä olevan taitoja tai kapasiteettia tai olosuhteita ideaalien toteuttamiseen.

Koulutusjärjestelmästä puuttuu minusta ilmiselvällä nimenomaan ymmärrys ihmisyyden syvätasosta, tunteista, kehollisuudesta, voimasta, kapasiteetista olla rehellinen ja suoraselkäinen, koska akateeminen ajattelu ei yllä näihin taitoihin, vaan ne on lokeroitu johonkin kauas henkisyyden kentälle. Siksi mielen tason akateemisen pedagogian tavoitteisiin ei usein päästä. Tämä koulutusjärjestelmän kulttuurin valinta näyttää ideologiselta, onhan kyse kuitenkin sinänsä neutraaleista, inhimillisistä resursseista.

Herkkyyden voima

Oma tieni on haastanut minua korkeaan standardiin sille, kuinka tarkasti haluan työtä ihmisten kanssa tehdä.

Tasapainoteltavaa riittää siinä että opin näkemään mikä arjessa riittää omien resurssien puutteissa, ja milloin on aika todella haastaa rakenteita.

Koska ohittava käyttäytyminen, oman sisäisen ohjaukseni ohi puskeminen ulkopuolelta on ollut omalla matkallani niin iso haava, koen kriittisen tärkeäksi olla turvallinen hahmo muille herkille tai introverteille, jotka helposti saavat turpaansa ekstroverttien hallitsemassa maailmassa.

Samalla minulla on paljon taitoja haastaa ihmisiä voimaansa ja tuntemaan rajansa ja katsomaan omaa kokemustansa rehellisesti. Herkkyys ei tarkoita draamaa tai uhriutumista, vaan tarkkaa näkemistä.

Ja vielä - uhriutuminenkin sinänsä on monelle meistä tärkeä defenssi - sen kohteleminen hellyydellä mutta samalla suoraselkäisesti haastaen on tarkkanäköisyyttä vaativaa työtä. Lopulta tärkeintä olisi kohdata koko opiskelijan ja opettajan oma ihmisyys hyväksyvästi, jotta asiat voisivat alkaa liikkua.

Kohdataanko asiakkaat sosiaalialalla ja koulutusjärjestelmässä?

Koen että sosiaali- ja koulutusalan ammattilaisilla on nuorten kohtaamiseen siinä missä he ovat mielen tasolla paljonkin kokemuksen kautta tullutta intuitiota ja viisautta, väistämättä toki kenen milloinkin persoonan ja arvomaailman värittämänä. Kulttuuri tutkintoon valmistavassa toiminnassa on lähtökohtaisesti hyvin hyväksyvä ja hellävarainen, joskin rajojakin on saatavilla niitä haastaville.

Suurimpana haasteena näen lähinnä sen, että nuoriin ei välttämättä saada kontaktia rikkaasti olemuksen eri tasoilla, ja epäilen että hellävaraisuudesta huolimatta opiskelijoiden kokemuksessa on paljon sanoittamatonta yksinäisyyttä ja hämmennystä.

Ulkopuolisessa maailmassa kulttuuri on murroksen vallassa, enkä näe osoitusta siitä että vanhemmat sukupolvet - joihin henkilökunta väistämättä kuuluu - edes välttämättä hahmottavat, kuinka suuri muutos nuorien näkökulmasta on.

En vilpittömästi ole varma auttaako koulutusjärjestelmä kohtaamaan todellista maailmaa vai lähinnä konstruktiota maailmasta, johon koulutusjärjestelmä haluaa uskoa. Tähän jännitteeseen viittaa ymmärtääkseni kiistaton koulutuksen periytyvyys, mikä kaikista yhteiskunnan yrityksistä huolimatta istuu tiukassa.

Olen saanut harjoittelussa kohdata nuoria ja auttaa heitä tunnistamaan omia tunteitaan ja potentiaaliaan. Koen nähneeni, kuinka paljon ihmisissä on käyttämätöntä voimaa, kun heille vain annettaisiin tilaa olla aidosti läsnä ja osattaisiin tukea kokeilemaan potentiaalinsa käyttöä.

Taiteellisempien itseilmaisuun keskittyvien tyyppien osaaminen tai sosiaalinen rikkaus ja eläväisyys jäävät helposti akateemisiin suorituksiin keskittyvällä järjestelmällä huomaamatta. Linkkiä siihen, että todelliset tulokset nousevat lopulta vasta kun ihminen on kohdannut koko olemuksensa rikkauden, ei paljoakaan arjen tohinan keskellä nähdä.

Koen että rakenteelliset ongelmat järjestelmissä estävät tyypillisesti todellisen kasvun. Näennäinen tehokkuus ja jäykät säännöt johtavat opiskelijoiden laitostumiseen. Prosessit, jotka todella tukisivat heidän ihmisyytensä kasvua, jäävät liian vähälle huomiolle.

Paljon olisi mahdollista, mutta järjestelmä toistaa kulttuurin vanhoja kaavoja.

Potentiaalin esiin saaminen vaatisi järjestelmän rakentamien ehdollistumien aktiivista purkamista. En itsekään ole immuuni sille, että olen koulutusjärjestelmässä pitkään aikaa viettänyt otus, ja huomaan tiedostamattomien kaavojen ja oletusten siitä, mikä on ok ja mikä ei ole, potkaisevan käyntiin aika nopeasti. Koulu on oman vinouttavan palkintojärjestelmänsä luonut, ja sen homma on myös se purkaa, jos aiotaan kasvattaa aikuisia.

Miten nuorisotyössä voitaisiin saada yhteys ihmisyyteen?

Nuorisotyön opinnoissa olen kokenut, että aidon läsnäolon puute kouluissa ja sosiaalialalla estää kasvua.

Tuva-ryhmässäni näin harjoittelussa paljon käyttämätöntä voimaa ja uskoakseni myös turhautumista siihen, että kukaan ei näe eikä peilaa rehellisesti mikä on mahdollista ihmisyydessä.

Paljon olisi mahdollista, mutta järjestelmä toistaa kulttuurin vanhoja kaavoja. Järjestelmä näennäisesti puhuu olevansa tieteeseen perustuva, ja samalla näyttää että käytännössä kyse kuitenkin on suullisesta perinteestä jolla suomalaisuutta kaikessa sen karuudessa ja loistossa toistetaan.

Omalla kohdallani olen oppinut herkkyydestä ja rajoista sen, että sille on syynsä miksi mulla ei ole suurempaa halukkuutta puskea ihmisiä, haastaa sellaisella tavalla, kuin usein ehkä olisi hyödyllistä järjestelmän narratiivissa.

Omassa ihmissuhdehistoriassani näyttää toistuvan kaava, jossa ohitan herkkyyttäni. Järjestelmän opettajat ym. ovat usein ohjanneet minua laitostumaan. He ovat esittäneet tietävänsä paremmin, tietämättä oikeasti. Koska nuo ihmiset eivät ole varsinaisesti nähneet minua ja tarkkuutta ja herkkyyttä jolla työskentelen, he ovat päätyneet työntämään minua dissosiaatioon päin - sokeaan mukautumiseen.

Aikuistuttuani keski-ikää kohti olen nähnyt, että puskevuus on enemmän suomalaisen kulttuurin bias, kuin välttämättä useinkaan mikään erityisen perusteltu valinta. Toki on ymmärrettävää että koska maailmassa ekstroverttien kaltaisilla piirteillä pärjää, tiedostaen tai tiedostamatta näiden piirteiden kehittämisessä pyritään edes auttavasti haastamaan kaikkia.

Käytännössä opetetaan edelleen, että normaalit persoonallisuuden piirteet ovat epänormaaleja, ja niistä läpi puskeminen on väistämätöntä.

Ammattilaisen tarkkanäköisyys ja ennenkaikkea tietoisuus omista ehdollistumista ja tunnereaktioista olisi tässä kriittisen tärkeää.

Syvemmästä kohtaamisesta

Mulle näyttää sitä että jonkinasteista ammattilaisen tai opettajan henkistä poissaoloa pidetään sosiaalialalla usein jopa normaalitilana. Koen että on tärkeää sanoa ääneen tosiasiana ehkä rajultakin kuulostava väite, että käytännössä ihmisistä opetetaan laitostuneita järjestelmän rattaita, joille on itsestäänselvää että nämä ovat olosuhteet joissa toimitaan. Toiminnan mielekkyyttä ei välttämättä arjessa jakseta millään kovin todellisella tavalla kyseenalaistaa.

Varsinainen työelämä tarvitsee ihmisiä jotka toimivat itsenäisesti ja nauttivat tekemisestään tarpeeksi jotta heillä on voimaa jatkaa. Laitostuminen on emergentti ominaisuus ja seuraus ammattilaisten tiedostamattomuudesta, ei tietoinen tavoitteellinen valinta. Nykyisellään nuorille ei anneta niitä resursseja joita he tarvitsisivat päästäkseen Ihmisinä eteenpäin, muutoin kuin ihan pintatasolla.

Kokemukseni on, että opiskelijat jäävät ihmisinä todellisten kokemustensa kanssa yksin, ja alkavat piilottaa itsensä. Huomaan, että minussa herää epäilys, että koko toiminta on leikki jossa opettajat toisinaan myös projisoivat opiskelijoihin heikkoutta tai yksiulotteisuutta ja nämä lähtevät mukaan leikkiin, kokiessaan että tätä heiltä odotetaan.

Parhaat hetket omien harjoitteluni aikana ovat olleet niitä, kun olen nähnyt opettajien heittäytyvän aitoon vuorovaikutukseen. Nämä hetket muistuttivat minua siitä, kuinka paljon autenttisuus ja rohkeus voivat avata ovia ja resursoida opiskelijoita kulkemaan eteenpäin.

Mistä uutta suuntaa

Keskeisin viestini järjestelmälle näyttää olevan: Läsnäolo ryhmälle ja elävä ryhmän tunnelman tunnustelu, aito, rehellinen elävä vuorovaikutus on mahdollista! Tila, jossa ei liikaa linnoittauduta “ammatillisuuden” nimissä roolien taakse vaan tullaan aidosti ihmisinä avoimesti paikalle - samalla säilyttäen aikuisuuden ja terveet rajat. Paitsi mahdollista, se on ainoa asia joka oikeasti saa sitä liikettä aikaan ihmisissä mikä sosiaalialan henki todellisuudessa on tarkoitus olla.

Tämä kuitenkin vaatii tietoista työtä siihen suuntaan, että ammattilaiset ottavat PALJON määrätietoisemmin roolia aikuisina kuin mikä suunta on nyt. Aikuisella tarkoitan kehollista, tuntevaa, TODELLISTA ihmistä, ei pelkkää sukupolvien läpi kulkevaa onttoa tarinaa koulutusjärjestelmän ammattilaisesta, joka toistaa tyhjiä kaavoja. Kapasiteetin kasvattaminen siihen vaatii opettajien henkilökohtaista sisäistä työtä. Tähän ei valitettavasti saa paljoakaan tukea järjestelmän sisällä.

Siksi työ vaatii ammentamista järjestelmän ulkopuolelta. Tilannetta ei voi muuttaa niillä työkaluilla, joilla se on luotu.

Itse olen opiskellut Diamond Approachin viitekehyksessä, mutta se ei ole ainoa viitekehys joka näyttää suuntaviivoja läsnäoloon ja itsen kanssa rehelliseen kosketukseen. Samankaltaisella tavalla kosketukseen omien syvempien resurssien kanssa näyttävät pyrkivän kokemukseni perusteella mm.

• Circling (Authentic Relating/Surrendered Leadership),
• Internal Family Systems,
• Fokusointi,
• humanistinen psykologia,

ja moni muu.

Karua kieltään yhteiskunnasta kertoo sekin, että Circlingiä lukuunottamatta nämäkin on nykyihmisen helpointa nähdä “terapeuttisina” menetelminä, sen sijaan että ne olisivat itsestäänselvä ja täyden ihmisyyden näkökulmasta välttämätön osa kenen tahansa arkea.

Tie eteenpäin

Tulevaisuudessa haluan yhdistää herkkyyteni ja vahvuuteni luodakseni tiloja, joissa ihmiset voivat kasvaa. Herkkyyden ja voiman liitto voi parhaimmillaan synnyttää jotakin, mikä palvelee yhteiskuntaa syvällisellä tavalla.

Haaste jonka nyorisotyön muodossa reilu vuosi sitten päätin ottaa, on on osoittautunut sen arvoiseksi. Olen saanut vahvistusta sille, että herkkyys ja voima ovat toisiaan tukevia elementtejä. Parhaimmillaan ne yhdessä voivat johtaa huikaiseviin kokemuksiin ja kapasiteetteihin ihmisyydessä, joista todella voi olla isossa mittakaavassa apua.

Nuorisotyön opinnot, ryhmien vetämisen harjoittelu ja leirin suunnittelu ovat antaneet niitä kriittisiä taitoja joilla voin edetä tulevaisuudessa johtamaan jonkinlaista ihmisten yhteen tulemisen toimintaa, joka aidosti lähtee läsnäolosta ja voi kulkea kohti jotain mikä tukee todelliseen hyvinvointiin ja vastuuseen.

Hankalaa sosiaalityön raameissa näyttää välillä olevan aika raju järjestelmäkeskeisyys. Luodaan vuorovaikutukselle tiukkoja aikaikkunoita jotka eivät salli sitä että ihmisinä ollaan kiinnostuneita mistään todellisesta sisäisestä liikkeestä, nämä liikkeet kun tapahtuvat yleensä hitaammin ja vaativat inhimillistä, kiireetöntä läsnäoloa.

Jotta uusi suunta voisi syntyä, on keskitettävä huomio aitoon kohtaamiseen. Tämä edellyttää paitsi systeemisiä muutoksia myös syvää sitoutumista aidon yhteyden ja läsnäolon vaalimiseen kaikilta osapuolilta.

Ajattelu ja älykkyys ovat haastavia aiheita. Ihmisen kapasiteetti ymmärtää on kuin maaginen kyky. Ja näyttää siltä, että ihmiskunta on vielä lapsenkengissä sen todellisessa käytössä.

Mikä taivaan järki on lähettää ihminen kuuhun, kun emme edes osaa elää täällä maan päällä? -de Mello

Olen insinööri-isän poika. Olen saanut kokea kuinka huumaava tunne voi olla, kun rakentaa maailmaan jotain konkreettista ja muut ihmiset haluavat maksaa sen käytöstä. Syntyy kokemus siitä että saan toteuttaa maskuliinisuuttani.

Analyyttinen ajattelu oli koko 1900-luvun vahva trendi ihmiskunnassa, ja se näyttää ohittaneen paljon muuta ihmisyyttä. Tällä hetkellä tuntuu että on käynnissä vastaliike, joka pyrkii tuomaan ihmiskuntaan muita ominaisuuksia kuin pelkkää älyllisyyttä … ja koska ihmisen keholliset ja tunnetaitokapasiteetit eivät ole vielä täysin löytyneet kollektiivisesti, näyttää kovasti siltä että ollaan menossa toiselta laidalta lujaa yli lapsi, pesuvesi, amme ja kylpyhuone kaikkineen.

Meillä on paljon perinteitä, jotka tuovat rikkautta ja viisautta ihmisyyteen. Kuvittelen että 1900-luvulla kristillinen kulttuuri oli vielä pitkälti se, joka ihmisen resursseja toi ikäänkuin rivien välistä, mielen ohi käyttöön. Jälkikristillisessä ajassa korostuu yksilön vastuu omasta hyvinvoinnista, mutta koska yksittäistä viitekehystä josta vastauksia hakea ei enää ole, uskon että voisimme kollektiivina tukea yksilön kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin paranemista paljon enemmänkin.

Sisäisen työn kentällä kehyksiä ja työkaluja toki riittää. Koen että mikään niistä ei ole ihan sopiva nykytilanteeseen, ja tarvitaan uutta. Näen tilauksen selkeälle kehykselle joka tuo ymmärrettävällä tavalla ihmisen hyvinvoinnin kokonaisuuden näkyväksi ja tukisi navigointia sen suhteen, missä ihmisyys tällä hetkellä menee.

Nuorisotyötä opiskellessa rakenteet ovat hajaannuttaneet opettajat pitämään yksittäisiä tunteja. On henkisesti haastavaa että kun yhden opettajan tyyliin ja narratiiviin ehtii tottua, tulee tilalle uusi opettaja joka on pihalla siitä mitä oikeasti on opetettu aiemmilla tunneilla. Samoja asioita toistetaan ja oikeasti vaikeat asiat jäävät liian vähälle huomiolle. Tässäkin tuntuu että opiskelijoita pidetään vähän tyhminä. Samalla kuin yllämainitusta ammatillisuudesta puhutaan, koen että hajanaisuus on ykkössyy mikä tekee sen aidon kehittymisen lähes mahdottomaksi.

Ryhmän vetämistä opiskelleessa tänä syksynä meidän luokasta väki jäi vähiin varsinaisina ohjauspäivinä joina nuoria olisi ollut tarkoitus vetää. Meille tunnuttiin toistavan mantraa, että näin voi oikeassakin työelämässä käydä ja siksi suunnitelmat ovat niin tärkeitä.

Rakenteelliset ongelmat saattavat olla niin valtavia järjestelmän sisällä, että työtä ei yksinkertaisesti ole vastuullisella tavalla mahdollista tehdä, eikä ole minusta vastuullista tai rehellistä vyöryttää vastuuta ryhmänvetämisestä mahdottomassa henkilöstötilanteessa yksittäisten työntekijöiden päälle.

Ryhmämme osalta tänä syksynä näyttää ilmeiseltä että opiskelijoita ei prepattu tarpeeksi ja isolle osalle jännitys ja stressi ohjaamisesta oli liikaa, kun tukea ei ollut tarpeeksi ja koulupäivät hajanaisia ja opettajat vaihtuvat paljon. Meille ei näytetty olevan kovin rehellisiä siitä mitä oikeasti tapahtui noina harjoittelupäivinä.