Yksi
Ulkona sataa, myrskyää. Ideaalinen maanantai. Ja mä itken yksin yksiöni nurkassa. Ei ole syytä ei, ei mitään kunnollista jolla voisin selittää sen, että olen aivan helvetin maassa, tässä lähes tyhjän huoneen lattialla vielä päivän tai ehkä kaksi. Tässä istun kun en muutakaan voi
Ikkunalaudalla kirkasta lasia oleva kukkaruukku, jossa on merivettä ja puolikuollut valkoinen tulppaani. Maalaan seiniä, lattian ja katon tummansinisellä vesivärillä. Päivisin katselen ikkunasta ulos. Veljeni entisestä asunnosta on merinäköala. Nykyään veljeni asuu pienessä mökissä, Umeåssa, veden rannalla. Hän sanoi, että etsii sielunrauhaa siellä.
Päivisin tästä näkee joen, joka virtaa melkein silmänkantamattomiin. Siellä se virtaa mereen. Meressä on haikaloja. En ole koskaan nähnyt niitä, muuten kuin kuvissa. Kuvia on kaikkialla. Minullakin oli niitä, mutta täytettyään viisi entinen tyttöystäväni otti ne mukaansa Umeåhon. En ole sen koomin nähnyt. Edessä on maailma, joka mun täytyy selvittää. Ymmärtää kaikki - luoda ääriviivat, toteuttaa jotain - päästäkseni johonkin. Juuri tästä. Minun on selvitettävä pääni - päästä selville vesille. Aikaan tai tilaan jossa ei ole epävarmuutta, vain virtausta, joka vie mukanaan, elämän tuntua! Ote tulevaisuudesta. Sen on tapahduttava nyt. Jos en mene lainkaan nukkumaan ei huomista, erilaista huomista voida ottaa minulta pois. Jos sen kadotan, alkaa yön jälkeen taas maanantai.
Kaksi
Minulla on tämä asunto käytössäni ainakin kunnes veljeni palaa Umeåsta. Minulla on veli, äiti. Veljeni on sanonut tulevansa käymään lähipäivinä lastensa kanssa. Hän tekee siellä Umeåssa tärkeää työtä, hän merkitsee pienillä muovirinkuloilla haikaloja. Ulkona näkyy joki ja kaukana jossain meri, jossa on nälkäisiä haikaloja. Ne ovat minulle jokseenkin tuntemattomia -siis merkityksettömiä. En ole koskaan joutunut nokatusten niiden kanssa. Mun mielessäni tuntuu syksyltä ja ulkona lumipyry.
Katselen TVtä, samanlaista kuin oli entisessä kodissani. Luontodokumentti. Siinä on apinoita ja ne pomppivat jonkun puskan takana. Ei, enemmänkin kuvaaja on puskan takana, ja apinat touhuavat jotakin keskellä savannia. Katsellessani niitä heilumassa edestakaisin kameran edessä huomaan ajautuneeni haaveilemaan. Annye oli kaunis Englantilainen afrikkalaistyttö johon rakastuin ollessani Skotlannissa vaihto-oppilaana - sillon vuosia ja vuosia sitten. Siitä olisi voinut tullakin jotakin, ajattelen - ja puhkaisen kuplan - muistan jo silloin päätelleeni, että monen sadan kilometrin välimatka saattaisi tuottaa jonkinlaisia esteitä suhteelle. Ellen sitten olisi päättänyt ottaa häntä mukaani öljylaivaan jäniksenä, olisi pitänyt uskaltaa enemmän. Mutta se Annye osasi kyllä hymyillä. Sillä oli lämpöä sisällään. Huomenna pitää lähteä, en halua huomista.
Hymyilen. Lähden kulkemaan ulos, pimeät kadut ovat tyhjinä. Jostain kuuluu turkkilaista musiikkia, napatanssimusiikkia. Joku laulaa sen seassa ruotsiksi ja englanniksi. Hämärtää jo ja asvaltti kiiltää. Sataa vielä, mutta on lämmintä. Kadulla on vanha katulamppu ja Annye on maalaamassa sitä ruskealla ja vihreällä. Lamppupylväässä on pieniä metalliulokkeita, ilmeisesti tarkoitettu avuksi lampun vaihdossa. Otan alimmasta kiinni, kiipeän kohti himmeää valoa, ja ennen kuin huomaankaan en näe muuta kuin kirkkautta…
Kolme
Herään. Istun huoneen nurkassa, vielä päivän tai pari. Ulkona sataa, olen vain. Masentunut, ehkä … en tiedä… Enkä ole. Salamoi. En tunne niitä sanoja, jotka tunkevat sisääni, kun katson syvänsinistä jokea. Hyvä olla. Sininen - ja keltainen. “Ei niin kuin ruotsin lipussa, vaan niin kuin tähtitaivaalla - kuun ja tähtitaivaan välinen avaruus, siellä sielun syvänsininen meri.” -Isäni harrasti aikoinaan (silloin kun äitikin oli vielä kunnossa) astronomiaa, sanoi aina tuolla tavalla kuin istuimme hänen studiossaan kaakaomukit kädessä. Ei isä mikään oikea astronomi ollut, runoilija pikemminkin. Se oli hyvää aikaa.
Katson tätä kaikkea ympärilläni, ja kas… Nauran sille, minkä tunnen, olen osa jotakin, jonka ymmärrän, osa jotakin, joka ei voisi koskaan ymmärtää minua, mutta josta minä tiedän lähes kaiken. Tällä maailmalla ei voisi olla vähempää väliä. Aikaa ei ole sittenkään.
Kolme
- Hei äiti enks mä vois tulla sun töihi mukaa?
-Ei ku nyt mennää kiltisti tarhaan äidillä on kiire
- Mutku mä en haluu mennä tarhaa -Hei äiti kato! Onks toi enkeli?
- Ai mikä? äh, mistä sä noita juttujas keksit? -Ei mitään mukinoita nyt äitillä on muutenki kiire. Mutta mitä ihmettä…? Ei - nyt kyllä lähdetään anna äidille heti käsi
- Hei äiti älä revi! Ei enkeleitä tarvii pelätä! Kato nyt kui kaunis se on!
- älä tee tällästä äidille! EERO hei älä nyt rupee leikkii! Mä myöhästyn töistäkin! Herrajumala! Eero! EERO missä sä olet?!
-äitiii! älä jätä mua! äiti-iii-i….
- äiti on täällä, pysy siellä missä olet äiti tulee auttamaa! (herrajumala mikä sen poliisin numero olikaa . . .)
- Siis äiti, eihän tässä mitään poliisia tarvita.
- Ja kukas Te olette? Herra jumala mihin te ootte vieny mun pojan??
- Tässähän minä olen. äiti, etkö sinä tunne minua? Lähdetäänpä nyt äiti kotiin niin pääset vähän lepäämään.
- En minä ole sinun äitisi! Missä minun poikani on? Herrajumala! Minä soitan kyllä nyt poliisille! Missä se mun puhelin nyt on?!
-äiti, sinulla ei ole ollut puhelinta kahteen vuoteen. Lääkäri sanoi, että arvosi ovat laskeneet nyt sen verran, että voidaan lähteä kotiin - niin pääset näkemään Pekan ja Matti-Ilkankin pitkästä aikaa
-Mutta se mun puhelin… No ketäs ne on? Eiku mun pitää mennä töihinki ja …
- No voi pyhä yksinkertasuus etkö sä nyt helvetti taas tajua … ei, anna äiti anteeksi. Minä en vaan aina jaksa tätä. Pekka ja Matti-Ilkka on sun lapsenlapsia ja minä olen sinun poikasi Eero, muistatko? Sinun ei tarvitse mennä töihin, ei ole tarvinnu kahteen vuoteen! Tule nyt vaan.
Koneelle kirjoitettu ja viimeistelty 26. maaliskuuta 2000