Se on ollut olemuksessani niin kauan kuin muistan. Olen edelleen alkanut oppia kokemaan paremmin sen lonkeroita.
Oikeastaan olen vasta lähiaikoina tunnistanut tietyn koko kehon kokemuksen häpeäksi.
Hahmottanut, miten se on elänyt mun perheessä ja miten sitä ei oo haluttu nähdä. Miten lieveilmiöiltä, kieltämiseltä, mitätöinniltä, on mielummin suljettu silmät kuin uskallettu tuntea - olla avoimia siitä, miltä tuntuu.
Ja nyt kun olen ollut tiettyjen perheenjäsenten kanssa tekemisissä, kaava taas aktivoituu kehossa. Oho, tämähän ei olekaan minun ominaisuus, vaan jotain jota olen oppinut kokemaan.
Sitä lamauttavaa kihelmöintiä kehossa.
Ja koska se on opittua, oppia voi myös kohdata sen. Hengittämään siihen. Tunnistamaan sen kokemuksen laajuuden kehossa. Tuntemaan aukkoja mun kokemuksessa ja tuomaan niihin voimaa. Antamaan tilaa.
Tunnistamaan että tää ei oo varsinaisesti mun, tää nousee jostain mikä on ylisukupolvista.
Päätös siitä että mä en enää halua laittaa tätä eteenpäin.
Selkeys halusta omistaa voimani tämänkin edessä, tulla ääneni kanssa entistä selkeämmäksi. Antaa sen kaikua tummempana kun koen että ne asetelmat joissa me päädytään tiedostamattomuuttamme elämään, alkaa mennä vinoon. Astua selkeämpään erillisyyteen ja sitä kautta rehellisempään, todellisempaan, myös intiimimmin kohtaavaan yhteyteen. Joka ei tuomitse, vaan auttaa turvallisella tavalla katsomaan sitä mitä todella tapahtuu.
Puhua totuutta, elämäniloa, voimaa, viattomuutta, myötätuntoa, hersyvää elämänvoimaa. Antaa elämän tuntua, ja ylläpitää terveitä rajoja niin että se voi tuntua sen verran kun on oikeasti kapasiteettia.
Kävin katsomassa Ponniyin Selvan Pt. 2 -elokuvan. Suosittelen, rikas kokemus.
