Seisotaan sateessa pitkässä jonossa
odottaen Hämeenkadulla. Työtä varten.
Tiedät, mitä työ on—jos olet
tarpeeksi vanha lukemaan tämän, tiedät mitä
työ on, vaikka et sitä tekisikään.
Unohda sinut. Tässä on kyse on odottamisesta,
painon siirtämisestä jalalta toiselle.
Sen tuntemisesta, kuinka kevyt sade laskeutuu kuin sumu
hiuksiisi, sumentaen näkösi
kunnes luulet näkeväsi oman veljesi
edessäsi, ehkä kymmenen paikkaa edempänä.
Hierot silmälasejasi sormillasi,
ja tietenkin se on jonkun toisen veli,
kapeampi hartioista kuin
sinun, mutta sama surullinen kumarrus, hymy,
joka ei piilota itsepäisyyttä,
surullista kieltäytymistä antautumasta
sateelle, hukatuille odotuksen tunteille,
tietämiselle, että jossain edessä
mies odottaa, joka sanoo, ”Ei,
emme palkkaa tänään,” mistä tahansa
syystä, jonka hän haluaa. Rakastat veljeäsi,
nyt yhtäkkiä et tuskin voi kestää
rakkauden tulvaa veljeäsi kohtaan,
joka ei ole vierelläsi tai takanasi tai
edelläsi koska hän on kotona yrittäen
nukkua pois kurjan yövuoron
Teslalla, jotta hän voisi nousta
ennen puoltapäivää opiskelemaan saksaa.
Työskentelee kahdeksan tuntia yössä, jotta hän voisi laulaa
Wagneria, oopperaa, jota vihaat eniten,
pahinta koskaan keksittyä musiikkia.
Kuinka kauan on siitä, kun kerroit hänelle
rakastavasi häntä, pidit hänen leveitä olkapäitään,
avasit silmäsi leveäksi ja sanoit nuo sanat,
ja ehkä suutelit hänen poskeaan? Et ole koskaan
tehnyt jotain niin yksinkertaista, niin ilmeistä,
ei siksi, että olet liian nuori tai liian tyhmä,
ei siksi, että olet kateellinen tai edes ilkeä
tai kykenemätön itkemään toisen miehen
läsnä ollessa, ei,
vain koska et tiedä, mitä työ on.
Mukailtu käännös: Philip Levine: What Work Is
Minulle tämä kertoo sisäisestä työstä. Koskettaa. Mistä sinulle?
